Vaellus itäkairassa elokuussa 2017, Kemihaarasta Tahvontuvalle.

Kävimme ensin kalalla Kairijoella. Sieltä ajelimme aamulla varhain Kemihaaraan, jossa entisessä rajavartioston tukikohdassa on nykyisin Kemihaaran- Loma, majoitus ym. palveluineen. Paikka oli täynnä turisteja nauttimassa aamiaista. Saimme tilattua pullakahvit. Ne nautittuamme vaihdoimme vaellusvarusteet ja läksimme kairaan kohti Manto-ojaa.

Alkutaipaleella vastaamme tuli useita turistiseurueita. Ne olivat lähteneet oppaan johdolla tutustumaan UKK- puiston itäosaan. Eräät olivat käyneet rauhanpaalulla asti.

Soiden yli oli rakennettu leveät pitkospuut. Ne mahdollistivat myös monkijällä soiden ylityksen. Meno oli joutuisaa ja kohta olimmekin Manto-ojan autiotuvan kohdalla. Jatkoimme matkaa aina Mantoselän autiotuvalle saakka. Se oli minulta ensimmäinen moka. Tupien puolivälissä oli poroaita, jonka länsipuolella oli oikea Peuraselkään johtava polku. Palailimme takaisin poroaidalle suon laitaa pitkin ja läksimme seuraamaan sen itäpuolella olevaa heikosti erottuvaa polkua. Se oli toinen moka. Olisi pitänyt mennä Manto-ojan ja Mantoselän väliselle tielle ja poroaidan portista aidan toiselle puolen.
Jouduimme kahlaamaan suossa ja etsimään Manto-ojasta kapeaa kohtaa, josta loikkasimme yli. Onneksi seuraavien ojien yli löysimme vanhat sillat.

Pettymys oli suuri kun tulimme Keskipakkojen laavulle eli Jussinmurustan laavulle. Kuvittelimme sen olevan korkealla paikalla, josta olisi hieno näköala ympäristöön.
Vanha ränsistynyt laavu oli miltei piilossa korpikuusten suojassa. Vieressä oli puronliru, josta juuri ja juuri sai keittoveden. Kuivia polttopuita oli onneksi runsaasti. Teimme tulet ja söimme pika-aterian.
Jatkoimme matkaa kohti Peuraselän autiotupaa. Jossain kohdin onnistuimme pääsemään tikkaita pitkin poroaidan yli, sen toiselle puolen ja oikealle reitille.Polku vietti aika jyrkästi kohden Jauru-joen laaksoa ja Peuraselän autiotupaa. Paikoin se oli muuttunut mutavelliksi mökijöiden rattaiden alla. Olimme aivan poikki kun saavuimme perille autiotupaan. Olimmehan vaeltaneet reilusti yli 20 km.

Aamupuuron jälkeen ylitimme Jauru-joen tuvasta alavirtaan sijaitsevalta kahluupaikalta. Virtaus oli kohtalaista ja vettä polviin asti. Tahvolle menevä polku seuraili jokea ylävirtaan päin. Matkaa oli vain seitsemän kilometriä. Polku mutkitteli tasaista mäntykangasta, välillä väistellen Mauri-myrskyn kaatamia keloja. Lähempänä Tahvon tupaa näimme muutaman vuoden takaisen metsäpalon jäljet.

Autiotupaan päästyämme panimme, eilisestä rasituksesta vieläkin väsyneinä, päiväunille. Kesken unien meidät herätti tupaan pyrkivä saksalaismies. Hän kertoi vaeltaneensa Lapin erämaissa yhdeksäntoistavuotiaasta asti. Saariselän erämaaosa oli hänelle ennestään tuttua seutua. Meillä riitti juttua vaeltamisesta ja meistä tuli hyvät ystävät. Lämmitimme saunan ja vilvottelimme Tyyrojassa. Eräs toiveemme oli lähtiessä ollut Paisti- eli Kuusikurussa käynti. Totesimme, että voimamme eivät riittäisi siellä käymiseen ja paluumatkaan autolle. Tiesimme myös, että oli tulossa matalapaineen kera kova rankkasade. Niinpä käväisimme vain lähiympäristössä etsimässä kanttarelleja. Niitä ei vain löytynyt.

Seuraavana aamuna ystävämme Rainer läksi jatkamaan matkaa kohti Kemihaaraa, jossa hänelläkin oli auto. Iltapäivällä saunaa lämmitäessäni saimme uutta seuraa. Paikallinen matkailuyrittäjätär oli oppaana turkulaismiehelle. He olivat tulleet pyörillä Anterinmukasta Hammaskurun autiotuvalle ja sieltä jalkaisin Tahvolle.

Opas kertoi, miten joitakin vuosia sitten, karhu oli seurannut häntä Peuraselän autiotuvalle vievällä polulla. Onneksi hän oli saanut säikyteltyä karhun pakosalle. Tapauksesta on kerrottu Riitta Lehvosen kirjassa " Tyttöteurastaja"

Hyvin nukutun yön jälkeen läksimme paluumatkalle tavoitteena Manto-ojan autiotupa. Matkaa olisi noin 25 km. Kun olimme kahlanneet Jauru-joen yli ja saavuimme Peuraselän autiotuvalle ystävämme Rainer tuli ovella vastaan. Hän kysyi ilkikurisesti virnistellen, söimmekö aamiaiseksi hirveä. Ällistyneet ilmeemme huomatessaan, hän ihmetteli, emmekö olleet nähneet karhun tappamaa hirven raatoa kahluupaikan rannassa. Jotenkin se oli jäänyt huomaamatta. Minun piti oikein käydä katsomassa sitä ja ottamassa kuva. Kyllä meitä pelotti entistä enemmän, vaikka Rainer vakuutteli, että täkäläiset karhut pelkäävät ihmistä.

Noustessamme Peuraselästä Kemihaaraan päin vievää polkua, vilkuilimme sivuillemme näkyykö karhuja. Erään polunmutkan takaa ilmestynyt musta hahmo säikäytti meidät. Kyseessä oli kuitenkin kalajokinen mies, jolla oli sadas juhlavaellus menossa. Hän aikoi käväistä Inarinjärvestä juomassa vettä.

Keskipakkojen Jussinmurustan laavulla Rainer tavoitti meidät. Lämmittelimme nuotion loimussa ja nautiskelimme kahvista. Hän vaelsi kanssamme aina Manto-ojalle asti ja oli hyvänä oppaana, kun tiesi entuudestaan oikean reitin. Poimimme välillä hilloja, joita oli paikoin valtavasti.

Tiemme erkanivat, Rainer meni Mantoselän autiotuvalle me Manto-ojan tuvalle. Siellä oli lisäksemme vain yksi vaeltaja. Seuraavana päivänä pääsimme Kemihaaraan ennen rankkasateen tuloa. Siellä kävimme suihkussa ja nautimme pullakahvit.

In English
.

Our hike in eastern part of UKK-naturalpark.

We started from Kemihaara. There is a tourist serving place called Kemihaaran Loma. When planning the hike at home I decided that our first destination will be Jussinmurusta's lean-to. About 17 km from Kemihaara.
At first it was easy because there were duckboards over the swamps. After the wilderness hut of Manto-oja we chose the wrong side of reindeer fence. We didn't see duckboards any more, only a couple of bridges. It was hard and wet work to reach Jussinmurusta lean-to. It was not a very pleasant place. So we just made a fire and cooked a simple meal. It was not a place to stay overnight. We were a bit tired but we decided to go on to Peuraselkä.

There was no-one in the hut. So we had plenty of room to stay there. We had hiked more than 20 km mostly wet swamps. After the morning porridge we crossed the river Jauru. The current was not too strong and water was up to our knees. We only had seven km to go and the trail was easy this time in the pine forest. After about two and a half hours we saw our favorite wilderness hut Tahvontupa. It is in a very beautiful setting and there is even a sauna. Once again the hut was empty and we could have a nap. We were woken up by a German hiker. He was a real Lapland fan. He told us that when he first came to Lapland he was 19 years old and now he was 64 years old. He was a real expert. And we had a lot to talk about hiking and we became good friends. Our original destination was Kuusikuru, but we were wise to change plans. It would be nine km to the north and weather forecast promised heavy rain. So we stayed in Tahvontupa and had some walks in neighbourhood. We wanted to find chantarelles but we were not lucky this time.

The next morning our friend Rainer set off to Peuraselkä. In the afternoon we met two other hikers a man and a woman. They had come by bike to Hammaskuru and from there on foot to Tahvontupa. The lady told us that she had been followed by a bear few years ago on the same trail we had been using. She had been brave enough to frighten the bear away by making noise and singing.

After a good night's sleep we were ready to return to Kemihaara. Our goal was Manto-oja wilderness hut 25 km to the south. We had to cross the river Jauru again and this time there was more water but not too bad. When we came to Peuraselkä our friend Rainer opened the door to us and asked (smiling mysteriously):" Did you have moose for breakfast ?" We were surprised and didn't understand anything at firt. He said:" Didn't you see the carcass of a moose in the river, probably killed by a bear?" Somehow we were so exited to cross the river that we missed the moose. After that we were really afraid to go on because the following hill was just the place where the lady was followed by a bear. And we were certain that there was a bear hiding behid the trees looking after the carcass.

Suddenly a large black figure appeared behind a bend of the trail. It turned out that it was a man in black raincoat and he was having a jubilee hiking. (hike number 100 )He was going to lake Inari to drink a glass of water from the lake.

Our friend Rainer was fast and he reached us in Jussinmurusta and he joined us for a cup of coffee. We hiked the last part of the trail together. Rainer being our guide.

We picked cloudberries and ate them as much as we could. It was a shame to leave the cloudberries because we could have picked buckets and buckets of them. Hopefully the bears of itäkaira enjoyed the berries.