Tässä kertomuksessa käymme Lossujärvellä, Rimmajavrella, Nassajärvillä, Toskaljärvellä ja Valtijoella.
Elokuussa kun koulut alkoivat, suuntasimme Kitin kanssa automme keulan kohti Kilpisjärveä. Olimme varanneet huoneen Kilpisjärven retkeilymajasta. Tarkoituksena oli päästä aikaisin aamulla matkaan, jotta pääsisimme mahdollisimman kauas maastoon.
Maittavan aamupalan jälkeen taksi vei meidät tutulle paikalle
Skibottenin tien varteen. Sieltä lähtee polku Didnujokivartta kohden
Suomen puolen Lossujärven autiotupaa. Sitä on sen verran kuljettu ettei
eksymisen vaaraa ole. Didnujoki on aika iso, ja se sekä näkyy
että kuuluu. Isot kosket ja putoukset ryöppyävät pauhaten alaspäin
kohden voimalaitoksen patoa, joka imaisee joen maan sisään.
Maantieltä lähdettäessä voimalan padolle menevän tien sulkee
rautapuomi. Kiersimme sen sujuvasti ja läksimme
taivaltamaan mutkittelevaa soratietä ylöspäin. Koko reilun 10 km matka
valtakunnan rajalle on lähes yhtämittaista nousua. Voimalan padolla
meidän oli pakko levähtää ja hieman vähentää vaatetusta.
Pian voimalan jälkeen polku laskeutui alas pienen puron muodostamaan laaksoon. Ylitimme puron sen suupuolelta ja jatkoimme halki tunturikoivumetsikön. Sen loputtua reittimme alkoi nousta puuttomalle tunturiylängölle. Kaukana takanamme kohosivat lumihuippuiset vuoret.
Noin puolivälissä ennen valtakunnan rajaa vastaan tulee
Gahkkorjohka, joka on ylitettävä. Joen suupuoli on liian syvä, jotta
siitä voisi kahlata yli. Polku seuraileekin jokea hyvän matkaa
ylävirtaa päin. Aikaisemmat vaeltajat ovat tehneet rannalle kivistä
nuolimerkkejä sopiviin ylityskohtiin. Näimmepä kerran oikein puusta
tehdyn kunnon viitan ylityskohdan opasteena.
Vesi oli joessa aika vähänä, joten pääsimme yli vaelluskengät jalassa, hyppien kiveltä kivelle. Toisella rannalla seurailimme jokea alajuoksulle päin, kunnes tulimme Didnujohkan luo. Siitä alkoikin ankara kipuaminen suurten kallionlohkareiden välistä ja luonnon muodostamia porrasaskelmia pitkin.
Didnujärven rannalla meno hieman helpotti. Sen eteläreunalla, korkean rantatörman alla on usein tiiviiksi pakkautunut lumikinos, joka ei täysin sula kesällä. Sitä myöten on joutuisa kävellä.Järven itäpään lähellä on hieno hiekkaranta. Siinä olisi mainio leiripaikka. Emme ole kyllä koskaan kerenneet leiriytyä siinä.
Valtakunnan rajalla oleva poroaita ja Norjan puolen oranssinen Loassohyttan näkyvät jo kaukaa. Lähestyimme varovasti liukkaita kiviä myöten Loassohyttanin vierestä kulkevaa poroaitaa. Siinä ei ole porttia, joten oli pakko ryömiä sen alitse. Siitä ei mennyt kuin hetkonen kun olimme Suomen puolen Lossujärven autiotuvassa keittelemässä ruokaa.
Sää oli siihen asti ollut melko suotuisa. Puolipilvistä, ei sadetta. Niinpä päätimme jatkaa syönnin jälkeen aina Rimmajavrelle saakka. Valoisaa aikaa olisi riittämiin. Aikaisemmilta reissuilta olimme oppineet, että kannattaa pysytellä aika ylhäällä rinteessä kun seurailee Urtasjokea eteläpuolelta. Joen voi ylittää vasta kun Urtasjärvi alkaa tulla näkyviin. Joessa on niin matala kohta, että voi mennä kiviä myöten sen yli.
Tuskin olimme päässeet Urtasvankan kohdalle kun alkoi sataa.
Alunperin olimme suunnitelleet pystyttävämme leirin Rimmajavren rannan
hiekkapoukamaan. Päätimme sen sijaan pyrkiä "Urtashotelliin".
Toivoimme, että siellä olisi tilaa, koska oli oletettavissa että
sadesäällä sinne olisi muitakin menossa.
Likomärkinä ja uupuneina pääsimme vihdoin perille. Sisällä mökkipahasessa ei onneksi ollut ketään. Saimme rauhassa levitellä vaatteitamme kuivumaan ja keitellä lämmintä juotavaa. Vaikka maja ei ollut kummoinen, antoi se sateelta suojan ja kaminan lämpö kuivatti vaatteemme.
Aamu valkeni selkeänä. Oli hyvä kalastusilma, joten lähdin
heittelemään viehettä Rimmajavren itäpäähän. Sainkin ihan mukavan
kokoiset purotaimenet Luohtojavreen laskevasta purosta. Paistoimme ne
pannulla aamuateriaksi. Kiti poimi läheiseltä suolta kypsiä hilloja
jälkiruuaksi. Kyllä meillä oli ruhtinaallinen ateria.
Jatkoimme vaellustamme Luohtojavren reunamia kulkevaa polkua. Reitti Vuomakasjärvelle asti on pelkkää rakkaa. Välillä polku häviää näkyvistä ja on itse luovittava mistä helpoimman reitin löytää. Sinne tänne kulkijat ovat rakennelleet pieniä kivikasoja reitin merkiksi.
Vuomakasjärven rannalla on pari rakennusta.
Toinen, lähempänä järveä,
on rajavartioston tupa. Toinen on Käsivarren kihlakunnan virkistysmaja.
Olemme ristineet sen " Vallesmannin mökiksi" Nautimme sen kuistilla
välipalaa ennen kuin jatkoimme matkaa Nassajärville.
Kahlasimme Luohtojoen yli sen suupuolelta matalimmasta kohdasta.
Meekonvaaran alarinteiltä pomimme pari minigrip pussillista hilloja.
Päätimme palatessa poimia loput. Vuomakasjoen suuhun kalottireitille on
tehty silta, josta menimme yli. Jatkoimme joen rantaa seuraten
kaakkoon. Kun Nassajoki tuli vastaan lähdimme sitä seuraten kiipeämään
ylös tunturiin. Nassajärviä on kaksi, ylempi ja alempi. Niitä yhdistää
pieni puro ja alemmasta lähtee Nassajoki laskemaan koti Vuomakasjokea.
Pystytimme telttamme järvien puoliväliin
pohjoistuulelta suojaavan
kallioseinämän viereen.
Yöllä kun olimme ruokailleet, lähdimme kalastamaan alemmalle järvelle. Aluksi ei tullut yhtään tärppiä mutta sitten pienen puron suupuolen lähellä rautu nappasi kiinni lotto-vieheeseen. Aikani väsyteltyäni sain sen napattua haaviin. Kiti onnistui ottamaan kuvan juuri tuosta tilanteesta.
Aamulla
paistoimme kalan pannulla ja herkuttelimme taas
hilloilla ja
raudulla. Ai että olikin
makoisaa ! Ylempi järvi ei aamulla antanut
kalaa, joten jatkoimme kohti Toskaljärveä ja Valtijokea. Pienen
harhailun jälkeen löysimme solan, josta pääsi helposti Toskaljärven
rantaan. Pysyttelimme aivan jyrkän seinämän lähettyvillä kun läksimme
kiertämään järveä kohden Gurpetsokkaa. Toskaljärven pohjoispää on
märkää ja upottavaa suota, joten on helpompi kulkea kovaa maata pitkin.
Eräässä kohdassa ylhäältä kallioilta ryöppysi kirkasvetinen puro. Siinä oli mainio paikka nauttia välipalaa ja levähdellä. Gurpetsokkaa kohden meni hiekkaharjujen jono. Niiden välissä oli soistuneita mättäikköjä. Poimimme sieltä taas maukkaita hilloja.
Gurpetsokan kohdalta aina Valtijoelle asti kuljimme tasaista tunturiniittyä pitkin. Bumbovarrin pahta ohjasi kulkuamme. Pysyttelimme pahdan seinämän läheisyydessä, koska se tarjosi mainion tuulensuojan. Valtijoella pystytimme telttamme vanhaan tuttuun leiripaikkaan.
Joella ei näkynyt muita kalastajia. Kalastelimme jokea ylä- ja
alavirtaan. Saimme muutamia juuri mitan täyttäviä rautuja. Olin
haaveillut saavani putouksen alta kohtalaisen kokoisen taimenen.
Haaveeksi se jäikin. Joki vaikutti jotenkin tyhjältä. Varmaankin se oli
kalastettu lähes tyhjiin. Päätimmekin seuraavana päivänä palata
takaisin Rimmajavren rannalle.
Keräsimme rantapusikoista kuivia risuja nuotioon. Kypsensimme kalat
savustuspussissa. Parempaa ateriaa ei olisi voinut kuvitella ja mitkä
maisemat ulkoilmaravintolassamme.
Varhain aamulla, puurot syötyämme, pakkasimme kamppeemme ja läksimme
paluumatkalle samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Meekonvaaran
rinteiltä poimimme sinne jääneet hillat. Sääskistä ja mäkäräisistä ei
ollut haittaa. Joitain isosilmäisiä ja pitkäjalkaisia sääskentapaisia
pölähteli pusikoista. Ne eivät onneksi meistä välittäneet.
Rimmajavren rantahietikon leiripaikassa saimme taas herkutella hilloilla ja kalalla.
Keittimen kaasu alkoi olla
lopussa, joten meidän oli aika lähteä asuttuja seutuja kohti. Tuttu
polku johdatti meidät takaisin Lossun autiotuvalle. Kun olimme
asettuneet taloksi päätimme kipaista läheiselle Loassoniballe
soittamaan lapsillemme. Ilman reppuja nousu tunturiniittyjä pitkin oli
vaivatonta. Noin tuhannen metrin korkeudessa saimme puhelinyhteyden.
Näimme samalla että etelästä lähestyi voimakas saderintama. Ehdimme
juuri takaisin autiotupaan kun alkoi sataa kaatamalla. Ei kestänyt
kauan kun sisälle tuli muitakin sadetta pakoon. Nuoret
varusmieskoulutuksensa Sodankylän sissikomppaniassa päättäneet pojat
olivat lähteneet vaellukselle. Koska makuupaikkoja oli vain kahdeksalle
osan porukasta täytyi yöpyä teltassa.
Yöstä ei muodostunut mitenkään miellyttävä. Poikien märät vaatteet
roikkuivat katosta lemuten. Ruuanlaiton takia kaminaa piti lämmittää
pitkään. Tuvassa oli melko kuumankostea ilma.
Lähdimme tuvasta viideltä aamuyöstä. Laskimme ehtivämme viidessä
tunnissa maantien varteen. Tiesimme että Eskelisen bussi on Didnujoen
voimalalle menevän tien kohdalla noin 10.30. Alamäkeen oli helppo mennä
ja hienoinen tihkusade lakkasi vähitellen.Olimmekin reilusti ajoissa
tien laidassa. Ehdimme jopa hieman siistiytyä voimalan padolla.
Bussi tuli ajallaan ja vei meidät Kilpisjärvelle.